— Разсказы —
Притчевой и прямой разсказъ руны о сотвореніи міра.
Руна о сотвореніи міра притчевая и дословная.
Примѣрно шесть тысячъ лѣтъ назадъ, нашъ Господь Богъ сотворилъ міръ, какъ говоритъ Библія міръ былъ сотворенъ изъ воды, водою. Первый человѣкъ Адамъ и Ева былъ сотворенъ и поселенъ въ Эдемскомъ саду, чтобы ухаживать за нимъ. Но былъ изгнанъ изъ него когда нарушилъ Божью заповѣдь не ѣсть отъ дерева познанія добра и зла. Его дѣти стали дѣлать еще плохіе дѣла до такой степени, что не было въ нихъ уже хорошѣй мысли или размышленія.
Въ Библіи написано, И увидѣлъ Богъ, что велико развращеніе людей на землѣ, и что всѣ мысли и желанія сердца ихъ были зло во всякое время. И рѣшилъ Богъ уничтожитъ міръ, но одного праведнаго мужа Ноя и его семью Онъ сохранилъ отъ водъ потопа. Нашъ отецъ Ной былъ пророкомъ и общался съ Богомъ. И его сыновья Симъ Хамъ и Іафетъ получили знаніе о Богѣ отъ своего отца.
Найденный ковчегъ Ноя находится на горномъ хребтѣ Арарата. Нашелъ Ронъ Уайтъ.
На землѣ былъ одинъ языкъ и послѣ потопа люди рѣшили сдѣлать себѣ имя строя башню до небесъ. И Богъ посмотрѣвъ на нихъ, видя, что не остановятъ они своего рѣшенія въ строительствѣ Вавилонской башни.
Смѣшалъ ихъ языкъ и одинъ пересталъ понимать рѣчь другого. И пошли языки - народы жить, каждый въ свою сторону. И информація о Живомъ Богѣ у людей сохранялась въ сказкахъ, пѣсняхъ, книгахъ.
У нашего народа информація о Живомъ Богѣ осталась въ древнихъ рунахъ, но въ очень притчевомъ языкѣ. Но и въ этомъ варіантѣ можно увидѣть правильныя части настоящаго Библейскаго повѣствованія. Напримѣръ: въ нашей рунѣ твореніе міра происходитъ въ шесть дней. Главное Лицо сотворенія Святой Духъ (въ старомъ языкѣ слово ilmalintu - означало духъ) и Богъ Отецъ (Вяйнёмёйнъ кузнецъ или восхитительный мастеръ), Іисусъ Слово Божіе не раскрытъ, какъ и въ Библейскомъ повѣствованіи. Послѣ третьяго дня были сотворены небесные свѣтила (солнцѣ, луна и звѣзды). Въ третій день Богъ сказалъ водѣ которая подъ небомъ собраться въ одно мѣсто и чтобы появилась суша. Къ Богу Отцу идетъ обращеніе такое же какъ и въ Библіи, Что Богъ вчера, сегодня и во вѣки тотъ-же.
Наши древнія руны могли пѣть только мужчины.
Текстъ нашей древней руны приведенъ въ низу.
Сотвореніе міра притчевое повѣствованіе руны.
Pyhä lintu, Päivälintu se Ihala Ilmalintu.
Lenteli kesoisiin päivät,
sykysyisiin ööt pimmiät.
Etsin maata maataksee mätästä levätäksee.
Etsi päivän, etsin toisen
etsi kolmatta vähäisen.
Löysi mättään sinisen, toisen mättään punaisen
kolmas keltain karvalliin.
Teki vaskisen pesäisen
valoi kultaisen munaisen.
Tuli tuuli aivoin tuima,
viiretti pesän vettee.
Laski munan lainehesse.
Pyhälintu, Päivälintu se Ihala Ilmalintu,
lenti kiirestää Seppoille.
Seppoinen Velloinen:
taoit ennen, taoit eglee, tao ja tänäkii pään.
Tao miulle rautaisen haravan,
teräksestä piit panele,
varsi vaskisen valele.
Millä ajan meren kokkoo,
meren lainehet lappoo.
Seppoinen Velloinen
tagoi rautisen haravan,
teräksestä piit paneli,
varren vaskisen valeli.
Etsi päivän, etsin toisen,
etsi kolmatta vähäisen.
Löysi poolen ruskulaista,
toon kuuksi kummoittammaa.
Toisen poolen valgulaista,
sen päivyksi paistamaa.
Mit mut murruist löysi
neet tähtilöiks taivaas.
Сотвореніе міра прямое повѣствованіе руны.
Pyhälintu, Päivälintu, se ihala Ilmalintu.
Lenteli kesoisiin päiviin.
Sykysyisiin ööt pimmiät.
Etsi maata maatakse,
mätästä levätäkse.
1 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
Tulkoo tänne valkeus.
Ja järestää valkeus tuli,
tuli sinne valkeus.
Ja näki Jumala valon,
etti hää oli hyvä.
erahui valon pimmeyest,
kutsui valon päiväks,
ööks Hää kutsui pimmeyen,
ööks Hää kutsui pimmeyen.
Oli ilta, oli hoomus:
ensimäin maan päivä.
2 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
Olkoo vahvus veen keskeel.
ja erahukkoo veen veest,
ja erahukkoo veen veest.
Ja loi Jumala vahvus.
Ja erahui veen veest,
ja erahui Hää veen veest.
Siis kutsui vahvus taivaaks.
Oli ilta, oli hoomus:
toin maailman päivä.
3 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
kokoontukkoo yhtee paikkaa,
taivaan alain vesi,
ja tulkoo kuiva näkyväks.
Ja kutsui kuivan maaks.
meroiks kutsui jääneet veet.
Ja näki Jumala kaik tämä,
jot oli se kaik hyvä.
Oli ilta, oli hoomus:
kolmas maailman päivä.
4 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
Olkoot valot taivaal,
erahua päivän ööst.
Ja aikoin merkkilöin vart.
Leenekööt lampuiks vahvueel,
jot maan päälle paistamaa.
Ja loi suuria kaks valloa.
Suuremman johtaa päivääl,
suuremman johtaa päivääl,
peenemman johtaa ööl.
Loi siis Jumala tähet,
asutti neet vahvueel,
jot maan päälle paistamaa,
johtaa päivääl, johtaa ööl,
erahua valkeuen
valkeuen pimmiäst.
Ja näki Jumala kaik tämä,
jot oli se kaik hyvä.
Oli ilta, oli hoomus:
neljäs maailman päivä.
5 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
Toottakoo vesi matelijoja,
toottakoo vesi matelijoja,
elävää seelua.
Linnut lentäkööt maan pääl,
taivaan vahvuen al.
Ja loi Jumala kalloja-
-kalloja suuria loi.
Ja joka matelijoin seelun,
ketä oli vesi toottanut.
Heijen sukkuin mukkaa,
heijen sukkuin mukkaa.
Ja joka höyhekkään linnun,
hänen suun mukkaa.
Ja näki Jumala kaik tämä,
jot oli se kaik hyvä.
Ja siunais heitä Jumala,
siunais heitä sanojees:
Heelmöikää ja lisääntykkää
ja täyttäkää veet merois.
Ja lisääntykköhöt maal-
linnut lisääntykkööt maal.
Oli ilta, oli hoomus:
viijes maailman päivä.
6 PÄIVÄ.
Ja saoi Seppo Jumala:
Toottakoo maa elävän,
toottakoo elävän seelun
jon hänen suun mukkaa;
karjoja ja mattoja ja maan elämiä.
Heijen suun mukkaa,
heijen suun mukkaa.
Ja loi Seppo Jumala,
maan elämiä,
maan elämiä.
karjan ja maan mattoja,
heijen suun mukkaa.
Ja näki Jumala kaik tämä,
jot oli se kaik hyvä.
Ja saoi Seppo Jumala:
Tehkäämmä Möö inmihist,
tehkäämmä hänt Meijen kuvaks,
tehkäämmä Meijen kaltaisueks,
tehkäämmä Meijen kaltaisueks.
Ja valitkoot höö merroin kalloja,
valitkoot merroin kalloja,
ja taivahiin lintuja,
Ja loi Seppo Jumala,
Omaks kuvaks inmihist,
Jumalan kuvaks Hää loi;
inmihist - meest ja naist,
inmihist - meest ja naist,
Jumala heitä loi.
Ja siunais heitä Jumala,
siunais heitä sanojees:
Helmöikää ja lisääntykkää,
ja täytäkää senen maan.
Omatkaa tämän maan,
omatkaa tämän maan.
Valitkaa merroin kalloja,
ja taivaan lintuja,
ja jolla maan eläneel,
jolla maan matelijal.
Ja saoi Seppo Jumala:
Näät Miä annoin teille kaik roohon,
mikä kylvää seemenen,
ja annoin jon puun,
kel ono kylvävä heelmä,
mikä kylvää seemenen,
mikä kylvää seemenen.
Tämä leenöö kaik teille rooaks.
Mut kaikille maan elämille,
ja taivahiin linnuille,
ja kaikille maan matelijoille,
ja kaikille maan matelijoille,
kes ono elävä seelu,
Miä annoin kaik vihannekset,
annoin roohon vihannekset.
Ja noisi niin.
Ja näki Jumala kaik tämä,
tätä mikä Hää loi,
tätä mikä Hää loi,
ja näät oli varsii (kaik) hyvä.
Oli ilta, oli hoomus:
kuuves maailman päivä.
—Hyppähys.—
Yks laiva käi ympäär maailmaa ja oli matal takas kottii. Oli hiljain ilma, kaik väki oli täkil. Väen sises pööri suuri obezjana ja nagratti kaikia. Tämä obezjana hyppi, kaikel viisii irvisteli kasvoa, narri inmihisiä, ja näkkyi, hää tiitää, jot hänenkä pelataa, hänt nagretaa, ja sentää veel kovemmast ylpeni. Hää hyppäis kakstoistvootisen laivan kapteenin pojan looks, repäis hänen pääst šlääpin, pani itseen päähä ja kiiree krapuis maštii. Kaikin noistii nagramaa, a poikain jäi ilman šlääppiä ja itse ei tiitänt, nagraa hänen vai itkiä. Obezjana istuis maštin ensimäisen ristipuun päälle, otti šlääpin pääst pois ja noisi hampainka ja laappoinka sitä repimää. Hää niku narri poikaist, näytteli hänen päälle ja irvisteli hänelle. Poikain torui häntä ja kiljahti hänen päälle, no obezjana veel hullumpii repi šlääppiä. Matrossit kovemmast noistii nagramaa, a poikain punastui, viskais pinzakan päält pois ja hyppäis obezjanan
jäles maštii. Yhes minutiis nooraa mööt hää krapuis ensimäisen ristipuun päälle; no obezjana veel lovkemmast ja kiirempää häntä, sil samal minuttia, ku poikain duumais laamata slääpin, krapuis veel ylemmälle. - No et vaa mää siä miust! - kiljahti poikain ja krapuis ylemmälle. Obezjana jällee manitteli hänt, krapuis veel ylemmälle, no poikain jo suuttui siint kiusaamisest, ja ei jäänt jälelle. Niin obezjana ja poikain yhes minutiis krapuisivat samoi yllää. Samoi yllääl obezjana venutti itseen koko pittuuelt ja tarttui takakäel noorast kiin, ripusti slääpin viimäisen ristipuun otsaa, a itse krapuis maltin otsaa i seelt pelehteli, näytteli hampaita ja oli hyvil meeliil. Maštist ristipuun otsaa saa, mis rippui slääppi, oli aršinaa kaks, niin jot sitä muitas ei saant, ku vaa piti lassa käsist noora ja mašti. No poikain jo kovast suuttui. Hää hylkäis mašti ja noisi ristipuun päälle. Täkin pääl kaikin katsoivat ja nagroivat sille, mitä tekivät obezjana ja kapteenin poika; no ku nähtii, jot poikain laski nooran käsist pois ja noisi ristipuun päälle, häylyttäjes käsijää, kaikin jäätii koolleeks pölästymisest. Jos ku hää olis antant vaa hot harkkomuksen takas, ni olis hää purusiks särkent itseen täkkiä nas. No jos hää vaik ei oliskaa antiissut takas, mut olis mänt ristipuun otsaa saa ja ottant slääpin, to kehno olis olt hänel pöörähtäässä ja tulla takas mastii saa. Kaikin vait katsoivat ja oottelivat, mitä leenöö. No vot väest kenlee aikahti pölästymisest. Poikain siint kiljahtamisest tuli muistoo, katsahti alas ja noisi häylymää. Sil aikaa laivan kapteeni, poikaisen isä, tuli kajutast. Hää toi pyssyä, jot ampua kajavia. Hää näki pojan maist ja sil minuttia venutti pyssyn poikaa päin ja mörähti: "Vettee! Hyppää järkeestää vettee! Ammun!" Poikain häylyi, no ei saant tolkkua. "Hyppää, tali ammun:.. Yks, kaks!..." ja ku vaa hää kiljahti: "kolt!" - poikain viskais pääpoolen alas ja hyppäis. Niku tykin looti, plajahti poikaisen ruumis merree, ja evät ehtineet laineet peittää häntä, ku jo kakskymment molotsaa hyppäisivät laivast merree. Yli sekunnin neljänkymmenän-neet pitäks näyttiisivät kaikille - pylkähtyi poikaisen ruumis. Hänt otettii kiin ja temmattii laivaa, yli monikkaisen minutin poikaiselt suust ja nenäst noisi jooksemaa vesi, ja hää noisi henkäämää. Kons kapteeni senen näki, hää järkenää kiljahti, hänt niku mikälee tukehutti, ja jooksi itsellee kajuttii, jot kenkää ei näkis, kuin hää itköö.
L. N. Tolstoi
— —
Talonpoika ja ylimöi.
Oli eli ylimöi rikkaas imenjääs. Tuli hänen looks talonpoika mitälee asjaa. Tulloo hovin looks, a siilt hyppäis hänen päälle ylimöisen koira. Pölästyi talonpoika. Oli hänel käes keppi. Ja kons koira tuli hänen päälle, niin hää löi koiraa kepil ja tappoi sen. Herra sai tiitää ja talonpoika pyysi antiiks. Kovin oli herralle saali koiraa. Se koira hyväst hänen imenjätä vahti. Herra ei tahtont prostita ja antoi talonpojan keräjälle. Siis kutsuttii heitä keräjälle. Päätömeehet pittiisiit ylimöist ja tahtoit ylimöisen voilin mukkaa päätää. Hyy sannoit: - Mitä töö, ylimöi, tahotta hänen kera tehä? Ylimöi sannoo: - Mut miä sil viisii meinan: Ku miul oli hyvä koira, kumpa miun imenjätä vahti ja minust vaaria piti, niin miä tahon, jot hää olliis miul koiraan, eläis miul tanvahaal ja jot inmihisen ääneel ei hervijäis läätä, a vaa haukkuis koiran viisii ja vahtiis miun imenjätä ja minnua, mut miä vaattiin hänt lämmämmäst ja käsen häntä hyväst syyttää, niku ommaakii koiraata söötin hyväst. A hää jot öittee ei makajais, mut vaa haukkuis ja miun imenjätä vahtiis.
Päätömeehet meinaisiit samal viisii ja talonpoika ei hervint panna vastaa. Ja siis talonpoika noisi elämää ylimöisen tanvahaal ja haukkuma a koiran viisii. Hää hyväst haukkui, öittee ei nukkunt, tanvast mööt jooksi ja välimittee ylimöisen ikkunan al kovemmin veel haukkui. Koira" oli ylimöiselle meelt myyt. Ja ylimöi käski: - Hyväst sööttäkää koiraa!
Talonpoika haukkui pool vootta talik veel enemmän, tuttahui varasen kera ja niitä opetti: - Tulkaa pimmiääl ööl, ottakaa ylimöisen tavaraa, miä teille avvaan oven ja töö elkää hervitkö, vaik miä kovastkii noisen haukkumaa. Ottakaa vaa kiiremmäst ja pois mänkää vesselämmäst ja siis mitä ikkee ja miulle annatta. Niin varast tehtiikii.
A "koira" sil ööl kovast haukkui, jooksi tanvast möitä ja ylimöiselle ei nukkua antant: niin kovast haukkui. Ylimöi meinaskii: »Hyväst koira haukkuu. Pittää sitä veel paremmast sööttää". A ku hoomuksest trengit noistii yllää ja nähtii, jot aittaas ono säretty ja kaik ono varassettu, niin hyy sannoit ylimöiselle. A ylimöi kovast "koiran" päälle suuttui, ku se ei vahtint hänen tavaraa ja antoi koiran" päälle keräjää. Kutsuttii suutijat keräjää ylimöisen sekä koiran". Ylimöi sannookii - Näät koira" varast laski tanvahalle. A päätömeehet kysytääkii: - A mitä, ylimöi, hää haukkui ööl?
Herra sannoo: - Kovast haukkui, ei nukkua antant. Miä meinaisin veel häntä noissa paremmast sööttämää. A päätömeehet sannoot: - Näättäk, ylimöi, koira siis hyväst haukkui. A teijjen olliis pitänt laittaa katsomaa tanvahalle, mitä "koira" haukkuu. Sillä hää läätä ei hervint. Päätömeehet sannoot: - Myy meinamma , - "koira" ei oo väärä. Viratoin oli herra talonpojalle. A entisen oikehuven mukkaa: ylimöi sai panna talonpojan vankkii i ilman keräjätä. Hää i meinajaa: - Viin hänen itse ja paan vankkii. Näät hää i noisi viimää häntä vankkii, a matkaa sinne oli verstas viiskymmänt. Ja piti männä pimmiääl ajal metsää möitä. Ylimöi itse ajjaa. Talonpoika katsoo: ees ono juuriloinee maaha tokkunt kuusi. Juuret noisiit yllää. Näki hää senen ja paikaal meinais; mitä tehä. Reppäis hää ohjaksist ja mörni: - Tprr, tprr, tprr! Kovast pölästyi ylimöi: - Mitä nyt? Talonpoika niku pölästynneen i läkäjää: - Hyvä ylimöi, ylimöi hyvä, katsok -karhu seel seissoo. Ylimöi i näki. Kovast hää pölästyi. Hää ruttaa: - Käännä takkaaks, käännäl Tavai takkaaks! A talonpoika i sannoo: - Ei kelpaa, ylimöi, ei kelpaa: Karhu näkköö, jot möö hänt herviimmä, hää meit tapajaa kiin ja särköö. Ylimöi sannookii: - Mitä siis teemmä? Mitä teemmä? A talonpoika vastajaa: - Hää, ylimöi, kovast hervijää koiran haukkumist. Ylimöi mörnää: - Hauku, joutava! Mut talonpoika sannoo: - Miä ennää en maha haukkua, eikä äänt miul oo. - Mut itse ylimöist hervittellöö: - Ylimöi, ylimöi, jo liki ono karhu . . . Ylimöi näkköö, jot ei moo avita, itse noisi haukkumaa koiran viisii. Talonpoika sannoo: - Pittää, ylimöi, kovemmast haukkua! Ylimöi veel kovemmast haukkuu. Talonpoika sannoo: - Jo herviimää noisi, jo takkaaks vääntijää. Väsyi ylimöi haukkumisest, sannoo: - Hauku siä, mokkooma joutava! Ja talonpoika noisi haukkumaa: - Hau, hau! Ei kuinkaa hää maha ennää haukkua ja siis sannoo: - Herra, herra jo taas tänne tulloo! Ja sil viisii ylimöi haukkui koko yyn. Ja umpais hänelt i äänen: ei maha ennää. Noisi vaalastammaa. Talonpoika i sannoo: - Ylimöi, se ei oo karhu. - A mikä se ono? - Kuusi ono tokkunt maaha. Juuret i näyttijäät karhuks . . . A miä näät tiisin, jot se ei oo karhu. Ylimöi sannoo: - A, siä mokkooma! Miä sinnua tyrmääs veel kovvempaa morin! - Tee mitä tahot. Siä oot-koira , ku siä koko öön haukuit. Veel virattomammaks mäni ylimöi. Talonpoika sannoo: - A miä vet paremmast mahoin haukkua. Vaa en tahtont, mut «miä tahoin, jot siä olliisit haukkunt koko öön. Nyt miä kaikille i Iäkkään, jot ylimöi miul koko öön koiran viisii haukkui! Miä hänen haukkumaa panin! Veel virattomammaks mäni ylimöi. Mut hää ei tahtont, jot inmihist senen tiitäisiit. Ja vaik ylimöi kuin hervitteli talonpoikaa, niin se vaa omajaa: - Tii, ylimöi, mitä tahot, mut aintakkii Iäkkään. Näkköö ylimöi- assia ono pahhain, ja sannoo talonpojalle: - Mitä siä tahot, jot et läkäjäis? A talonpoika sannoo. - Anna siä miulle antiiks, elä vii vankkii ja anna veel hyvä lehmä ja kaks säkkiä vehnää ja anna miun kois ellää. A sinnua miä noisen kiittämää ja kaikille saon: "Ei, ylimöi koiran viisii ei haukkunt!"
— Metsääs —
Isä otti miun yks kert metsää kerallee tupapuita
toomaa. Sihee saa miä veel syvvää metsää en olt roohtint
männä, metsän ääree saa vaa toisiin lapsiinka kävelin.
Määmmä kitsast metsäteetä mööt hepoisenka i hepoine
äkklistää furkahti i peetty kiini. Isä repäis ohjist.
- Noo, mikä siulle tuli!
Miä katson, meijen eessä istuu teen pääl koira i
vahtii meijen poolee. Miä taatalle näytin: Isä katsahti.
- Se ono repo, - sannoo.
- Otamma kiin, - miä saon isälle.
Isä sannoo: - Otamma, - i ko mörähti.
- Uu-uh, rbbzikka.
Repo rapas hännenkä, tai sevvert möö häntä i
näimmä.
— Jyry —
Ko miä olin peenennä, minnua saatettii metsää opokkaa korjaamaa.
Miä mänin metsää, korjasin opokaisia ja läksin jo kottii tulomaa.
Äkkiistää tuli pimmiä, noisi vihmaa satamaa ja alkoi
jyrissä. Miä pölässyin ja istusin suuren tammipuun alle.
Läimähti valkia, niin valkia, jot miul silmiil tuli
kippiä ja miä panin silmät kiin.
Miun pään pääl mikälee noisi präkkämä ja paukkamaa. Perrää senen minnua mikälee löi päähä. Miä
lankiisin ja lamosin niin kavvaa, kunis vihma loppui. Kons
miä havahtusin, koko metsääs tilkkui puist, lauloivat
linnut, ja tiukki päivyt. Suuren tammen jyry lohkoi,
ja hänest tuli savvu. Ympäär minnua lamoivat tammen
lassut.
Miul vaatteet oltii kaik märät ja tarttuivat ruumeesse
kiin. Pääs oli muhku, ja oli kippiä vähän. Miä löysin
oman hatun, laamasin opokat ja panin juuksuu kottii.
Kois kettää ei olt. Miä söin kaapist kolkan leipää ja
mänin kiukaalle. Ko havahtusin yllää ja katson kiukaalt,
ni nään, jot miun opokat paistettii, pantii lavvalle ja jo
tahotaa söövvä.
Miä kiljahhin: - Miks töö ilman minnua sööttä!
Höö vastajaat:
- A mitä siis siä makkaat? Työ kiirempää, söö!